keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Villikka on oikeassa, mutta samalla väärässä!

On mielenkiintoista seurata Suomen Helluntaiherätyksen lopunaikojen opetuksen murrosta ihan omakohtaisena aikalaiskokemuksena. Helluntaiherätyksen valtavirtaa, Hartoslaisuutta ja dispensationalismia, kohtaan noussut kritiikki saa vastakritiikkiä, kun lähetyssaarnaaja ja lopunaikojakin Kenian Korun raamattukoulussa opettanut Matti Villikka kirjoittaa Ristin Voitossa nro 38, 2012 otsikolla:


Partanen antoi väärän kuvan Hartosesta

"Olin järkyttynyt Juha Partasen mielipidekirjoituksesta Ristin Voitossa (RV 35). Partanen mainitsee Vilho Hartosen opettaneen, että vain todella ansioituneet uskovat pääsisivät mukaan seurakunnan ylöstempaukseen. Puutun asiaan, koska tämä mielestäni väärä tulkinta Hartosen opetuksista veisi pohjan koko vanhurskauttamisopilta.

Tunsin Vilho Hartosen läheisesti jo 1950-luvulla. Olen lukenut hänen kirjojaan, kuunnellut hänen julistustaan ja opetuksiaan raamattuopistossa, konferensseissa ja eri seurakunnissa sekä keskustellut paljon hänen, appeni, kanssa. Koskaan en kuitenkaan saanut sellaista käsitystä, että ”rima olisi korkealla”. Olen aina kokenut Hartosen armon julistajana, joka korosti Kristuksen ansiota pelastuksemme ainoana perustana.

Toivon koko sydämestäni, ettei kukaan eikä mikään ryöstäisi Kristuksen seurakunnalta sitä autuaallista toivoa, joka kannustaa meitä kilvoittelussa seurakunnan ylösottoon asti."

Matti Villikka on varmasti oikeassa Hartosesta "matalan riman" armahtajana. Tämän osoittaa myös alkuperäisessä mielipidekirjoituksessani mainitsemani Tuomo Läntelän tutkimus. Läntelä toteaakin omassa blogissaan seuraavasti: 


Villikka on oikeassa. Ristin Voiton artikkeleissa työtoverit kuvaavat Hartosta lempeäksi, sydämelliseksi, leppoisaksi, huumorintajuiseksi ja nöyräksi mieheksi, joka oli löytänyt armon evankeliumin. Hän ei ottanut tuomioilla pelottelevan ja jatkuvaa parannuksen tekoa vaativan, uhkakuvia maalailevan, seurakuntaa piiskaavan, pastorin roolia. Artikkeleista päätellen häntä voidaan pitää rakastavana paimensieluna. Samaa kieltä puhuu myös Hartosen omaelämäkerta Poika lähti maailmalle.
Mutta...

Villikka on myös väärässä. Mitä pian tapahtuu-teoksessaan (RV 1950) Hartonen syyllistyy uskovien Jumalan lasten jaotteluun kahteen eriarvoiseen ryhmään. Tämä nimenomaan on, kuten Villikka toteaa, omiaan "viemään pohjan koko vanhurskauttamisopilta." Tämä on ominaista 1800-luvulla syntyneelle Osittaisen tempauksen teorialle (Partial Rapture theory).

Seuraavaksi esitän muutamia katkelmia Pro gradu -tutkimuksestani, joka käsitteli Vilho Hartosen Mitä pian tapahtuu -teoksen suhdetta osittaisen tempauksen teoriaan.
...
Tuomo Läntelän koko ajatukseen ja vastineeseen Matti Villikan ajatuksista voit tutustua seuraavan linkin avulla: 
http://west-t.blogspot.fi

Hartosen aikalaiset kuulijat, tutut ja ystävät muistavat hänet ja opetuksensa "livenä". Asian toinen puoli ovat hänen kirjansa myöhemmät lukijat sekä ihmiset, jotka nojaavat ajatuksensa tai opetuksensa hänen kirjansa viitoittamaan suuntaan. Painettu teksti puhuu vielä kirjoittajan ylitettyä viimeisen riman. Painetun tekstin vaikutusvaltaa ei voi aliarvioida. Se on usein se, mitä opettajista jää - huhupuheiden lisäksi. Miettikääpä Nasaretin miehen ja hänen opetuksiensa kohtaloa ilman, että niistä olisi olemasssa kirjallista tallennusta.

Selitys Villikan vahvaan reaktioon ajatuksiani kohtaan voikin olla se, että hän ei ole lukenut ystävänsä Vilho Hartosen Suomessa "kulttiteoksen" asemaan noussutta opetuskirjaa "Mitä pian tapahtuu" ajatuksella, vaan perustaa ajatuksensa Hartosen opetuksensa omiin aikalaiskokemuksiinsa. Tällaista aikalaiskokemusta esimerkiksi minulla ei mahdollisuus hyödyntää, vaan "vetävän käteen jää vain luu", eli Hartosen kirja, joka elää yhä - ja painettuna ikuisesti!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti