Ilmestyskirjan kirjallisuuden genreä määriteltäessä keskeiset käsitteet 'apokalypsis' ja 'apokalyptiikka' pohjautuvat kreikankielisiin sanoihin 'apokalypto, apokalypsis' ja niiden johdannaisiin. Sana juontuu 'kalupto'-verbistä, joka tarkoittaa `piilottaa´ tai `haudata maahan´. Tästä seuraakin sanan yleinen merkitys "piilottaa, salailla, peittää" (Kittel 1993, 564). Yleismerkitys sanalle on 'apokalypto' on ilmoittaa, esiintuoda tai paljastaa, ja sanalle 'apokalypsis' ilmestys, paljastus
Teologiselta merkitykseltään 'apokalypto, apokalypsis' saa merkitykset ilmoittaa, ilmoitus. Ilmoitus tarkoittaa jumaluuden käytännön ilmentymää, josta kaikki uskonnot ovat olleet aina kiinnostuneita. Ihminen on halunnut nähdä Jumalan itsensä ilmoituksen tarpeen osana jumalallisuuden luonnetta (Kittel 1993, 564-565). Teologisesti onkin hyvin keskeistä, miten Jumala ilmoittaa itsensä.
Kristillisen aikakauden alussa kreikka käytti 'kalypto' -sanaa enemmän kirjaimellisessa kuin teologisessa mielessä. Kun kreikkalainen halusi käyttää jotakin varsinaiseen jumalalliseen manifestaatioon viittaavaa sanaa, hän käytti muita termejä kuin 'apokalypto' ja 'apokalypsis'. Raamatun ulkopuolella kyseisten termien teologinen käyttö pohjautuukin myöhempiin aikoihin (Kittel 1993, 570-571).
Verrattaessa muiden aikaistensa uskontojen ilmoituskäsitykseen Vanhassa testamentissa esiintyy kuitenkin Elävän Jumalan, Jahven, ilmoitus. Jahve ilmoitti itsensä kolmella tavalla: historian herrana, pyhänä ja armollisena sekä kosmoksen, maailman, luojana että ylläpitäjänä (Kittel 1993, 571-573). Jumala sai nimen "se joka minä olen". Jumala elävyys ilmeni yksittäisinä ilmestymisinä ja ennen kaikkea historian ohjaamisessa Israelin kansan kohdalla. Historia oli ohjattu loppuun asti, sillä "kreikkalaisesta ilmoituskäsityksestä poiketen Vanhan testamentin ilmoituksen antama uusi merkitys sisälsi myös viittauksen tulevaisuuteen, erityisesti tulevaan Jahven päivään" (Kittel 1993, 576).
Teologisena käsitteenä ilmoitus ei ollut vielä kreikankielessäkään selkiintynyt. Kreikankielisen Vanhan testamentin Septuagintan merkitys ilmoitukselle oli edelleen yleisluonteinen "ilmestyä". Juutalaisuudessa tekninen termi, jota käytettiin kuvaamaan ilmoitusta, oli "toora" eli konkreettiset kirjoitukset (Kittel 1993, 578). Esimerkiksi 1. Mooseksen kirjassa (18:1) Jumalan itsensä ilmoittamista kuvataan sanalla "Jumala näyttäytyi Aabrahamille". Tämä kuvastaa Vanhan testamentin käsitystä elävän Jumalan ilmestyksestä.
Juutalaisuus muodosti elävästä ilmoituksestaan ajatusmallin ja kirjallisuuslajin, jota on ruvettu kutsumaan apokalyptiikaksi. Varhaisimmat apokalypsit, kuten Daniel kirjoitettiin hepreaksi (arameaksi), ja useimmilla apokalyptisistä teoksista oli juutalaiset juuret. Apokalyptiikan mestarit edustivat, eivät kovin huomattavaa, mutta epäilemättä olemassa ollutta ryhmää, jota kutsuttiin "maan hiljaisiksi". Heille Jumala luojana oli luonut myös tulevan ajan, joka kerran on tuleva voimalla. Tuonpuoleisuuden katseleminen jo nyt vahvisti Jumalan palvelijoita. (Kittel 1993, 578).
Uusi testamentti peri VT:n ilmoituksen teologisen käytön. UT:ssa ilmoitus näkyy pelastushistorian jatkuvuutena. UT hylkää juutalaisuuden suosiman ilmoituksen yleiskäytön ja kytkee sen suoraan VT:n kirjoituksiin, erityisesti profeettoihin ja Jesajan loppuosaan. Uudessa testamentissa Jumalan ilmoitus kiteytyy Kristuksessa.
Apokalyptiikan vahva vaikutus alkukristillisyyteen näkyi siinä, että se varusti kristillisyyttä omilla peruskäsitteillään. Kristillisyys omaksuikin erityisesti ilmoituksen merkityksen "ilmestyä". UT:n ilmoituksessa oleva erityinen voima VT:n käsitykseen verrattaessa nousee merkityksen vuorottelusta historian ja eskatologian välillä (Kittel 1993, 580). UT:ssa opetus kuvastaa "jo nyt - ei vielä" ajattelua. VT:n ilmoituksen painotus oli enemmän tulevaisuuteen katsomisessa, ei soveltamisessa kyseiseen hetkeen.
Apokalyptiikassa ilmoitus ei koskaan ole ihmisen omissa käsissä, kuten gnostilaisessa käsityksessä ilmoituksesta. Henkilöiden näkemät ilmestykset, apokalypsit, ovat aina jumalallisesta tahdosta riippuvia erityisiä ilmoitustapahtumia.
Yhteenvetona 'apokalypsis' -termin taustoista voidaan todeta, että apokalyptiikka sanana liittyy Jumalan itsensä ilmoittamiseen ihmisille. Sana viittaa siihen, että ilmoitukset, jumaluuden käytännön näkyvät ilmentymät kuten ilmestykset, liittyvät peitettyjen tosiasioiden paljastamiseen ja teologisesti ovat tuonpuoleisen ilmentymiä läsnäolevassa.
Termeillä 'apokalypto' ja 'apokalypsis' on vahva eskatologinen merkitys. VT:n pelastushistoriasta alkaen niiden merkitys päättyy UT:ssa toteutuneeseen Kristuksen syntymään, kuolemaan ja ylösnousemukseen. Ilmoituksen lopullinen päätös on Kristuksen toinen tulemus.
Jumalallista ilmoitusta on myös sanoma, joka välittää tätä sisältöä (Kittel 1993, 591). Kittel tunnistaa apokalypsit ja apokalyptiikan ilmoituksiksi niiden kantaessa eskatologista sisältöä teksteissään. Siten ne ovat jumalallisen ilmoituksen kirjallisia ilmentymiä.
Tutkimuksen kannalta on merkittävää, että Kittel tämän Ilmestyskirjan otsikkoon liittyvän sanan 'apokalypsis' yhteydessä huomioi apokalyptiikan sekä liikkeenä että kirjallisuudenlajina. Se viittaa siihen, että apokalyptiikkaa voidaan pitää jopa itsenäisenä ilmoituksena, Jumalan itsensä ilmoittamisen muotona, kuten esim. profetiaa, Raamattua, luontoa ja Kristusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti